Muoriskan blogista löysin kehotuksen tähän BlogCatalog-yhteisön tempaukseen: pyrkimykseen saada mahdollisimman moni bloggaaja kirjoittamaan tänään ihmisoikeuksista.


Viime aikoina noita asioita onkin tullut mietittyä. Juuri lukemani Sofi Oksasen Puhdistus ja Samin yöpöydällä oleva Gerald Greenin Polttouhrit ovat herättäneet miettimään historian (ja Oksasen romaanissa myös nykypäivän) järkyttäviä tapahtumia. Miten voi olla niin, että jokin ihmisryhmä katsoo asiakseen alistaa toisia?

Ja miten voi olla niin, että sama tapahtuma toistuu yhä uudelleen, vuosisadasta ja -kymmenestä riippumatta? Miksi me emme havahdu?

Myös Myanmarin ja Kiinan luonnonmullistusten jälkipeli järkyttää. Myanmarin johto kieltää avustustyöntekijöiden pääsyn maahan - raha kyllä kelpaa. Kiinassa ihmisiä on yhä elossa kylien raunioissa, joiden lähelle avustustyöntekijät eivät pääse.

Tällaiseen verrattuna omat pienet mieliharmit, kuten pätkätyöt ja niistä aiheutuva epävarmuus ovat lällärikamaa.

Kollikoora-verbi oli niin tuntematon, että alan epäillä onko se kenties meidän perheemme omaa kieltä... Meillä sitä nimittäin käytetään kolhimisesta. "Mitä s'oot kollikoonu tuan maalin piirongista?"

Tämän viikon murresana on adjektiivi

NURRUUNEN.

Tänäänkin olen ollut kotosalla ja työsähköposti varsin rauhallinen. Huomenna sitten jo ajelenkin Seinäjoelle, yksi erääseen mahdolliseen pikkuhistoriikkiin liittyvä tapaaminen ja illalla neuletapaaminen.

Tämä työsuhde päättyy siis ensi viikon perjantaina, jolloin varsinaisen hankehakemusmateriaalin pitäisi olla hankkeen pääjehuilla Saksassa. Tulevaisuus on ihan auki - johonkin tekijöitä tarvittaisiin, mutta vielä ei tiedetä, kenet valitaan. Toiveikkuuteni on vaihtunut epävarmuuteen.

Minullahan on vielä apurahaa jäljellä köyhästi eläen useammaksi kuukaudeksi, niin että kesäksi en vielä kortistoon joutuisi. Ja ehkä saisin pari kuukautta palkkaa siitä pikkuhistoriikista. Mutta silti ahdistaa. Helmikuusta alkaen olen saanut kokea olevani ihan oikea ihminen. Tämän kamalan talven jälkeen en jaksaisi millään työkkäriin mollattavaksi. Ei enää!!

Tulkaa mulle puhumaan työvoimapulasta...

Aamulla harkitsin vakaasti, lähdenkö toimistoon vai en. Perjantaina lähteneen hakemuksen jälkeen ei nyt ole juuri mitään aivan akuuttia työtä, joka vaatisi 2 x 35 km ajamista, sillä pääsen työpaikan intraan ja webmailiin kotoakin.

Kun sitten aamukahvia juodessa totesimme, että taivaalta tipahteli räntää, Sami ehdotti että jäisin kotiin. Pikku fiestassa kun kesärenkaatkaan eivät enää ole täydessä terässä. Tosin räntäsade oli ohimenevä ja nyt paistaa aurinko, mutta olen ollut ihan yhtä tehokas kuin olisin ollut työpaikallakin.

Eilen illalla flunssa oli tulossa uhkaavasti päälle, ja tänäänkin olen vähän viluinen ja aivastelevainen. En kaipaisi uutta sairautta heti vanhan perään, mutta kaipa olen mennyt sen verran heikoksi, että olen otollista maaperää pöpöille. Siinäkin mielessä on hyvä tehdä hommia kotoa käsin, saa levätä välillä. Jospa tämä uupumus vähitellen hellittäisi.

Kotikoneella olen tehnyt tarvittavat päivätyöhön liittyvät jutut sekä joukon sivubisneksiä. Juhannuksen maissa ilmestyy seuraava artikkelini toisen maakuntalehden Suomen sota -sarjaan, aiheena Vaasan taistelu kesäkuussa 1808. Olen oikein tyytyväinen itseeni, kun sain ensimmäisen version jo valmiiksi. Kolmas artikkeli käsittelee Lapuan taistelua ja ilmestyy 14.7., mutta siihen minulla on jo aika monta pohjaa valmiina, kun aiheesta olen kirjoittanut ja puhunut kyllästymiseen asti.

Lisäksi hioin ns. kuntatekstiä. Lapuan ja Nurmon kotiseutukirjasta, joka sisältää paikkakuntien kaikki talot perustietoineen, otetaan uutta päivitettyä painosta. Edellinen ilmestyi vasta vuonna 2000, mutta koska Nurmo ensi vuoden alusta liittyy Seinäjokeen, kustantaja halusi vielä tehdä tällaisen "itsenäisen" teoksen. Siihen minulta pyydettiin kuvausta Lapuasta - siis Lapuan historia runsaassa kymmenessä sivussa. Oi niitä aikoja, kun Lapualta oli yhtä aikaa neljä kansanedustajaa! :)

****

Blogilistaa ei tahdo jaksaa enää edes kommentoida. Ei se ollut hyvä ennenkään - näytti päivitykset miten sattui - mutta kun nyt uudistuksen myötä on poistettu juuri ne osat jotka aiemmin sentään toimivat! Ei ole enää "muista minut" -ruutua, vaan kirjautua täytyy yhtä mittaa uudelleen, eikä myöskään sitä "tarkasta heti" -nappulaa, jolla saisi omat päivityksensä listalle ilman tuntikausien odottamista.

Tämän Tuumooksia-blogini tilaajamäärä oli yhtäkkiä pudonnut 90:llä, mitä en ihan faktaksi usko. Kerällä-blogin tilaajamäärä taas on kasvanut niin rajusti, etten usko ihan sitäkään. :) No, mutta ainahan kaikesta pyritään tekemään uutta ja entistä parempaa, mikä tarkoittaa sitä, ettei mikään toimi.

Loppukevennyksenä kerron tähän liittyen tarinan äitienpäiväkortista.

Äitini siis sanoi, ettei meidän pidä lähteä eilen Lapualle, mutta että kortin saa laittaa. Minä tein kuvankäsittelyllä kortin, siirsin sen Soneran viestikeskuksen postikortti-lomakkeeseen ja painoin lähetä-nappia. Teksti ruudulla ilmoitti, ettei lähettäminen teknisen vian vuoksi onnistunut, haluanko yrittää uudelleen? Tietysti halusin. Tämä tapahtui monen monta kertaa, kunnes lopulta uusi teksti ilmoitti, että lähettäminen oli onnistunut.

Viikolla äiti soitti häkeltyneenä ja kiitti kahdeksasta samanlaisesta äitienpäiväkortista.

Eli kortti olikin lähtenyt joka kerta, kun olin nappia painanut!

Laitoin Soneralle asiasta reklamaatiota ja ilmoitin, etten aio maksaa kahdeksasta kortista, kun kerran vika oli heidän ohjelmansa. Vastausta ei ole kuulunut. Yllätys.

No, ehkä minun ei tarvitse lähettää äitienpäiväkorttia tulevana seitsemänä äitenpäivänä..? :D

Minua on koko kevään vaivannut kummallinen väsymys. Kun siihen vielä iskettiin päälle edellisviikon sairastaminen ja muutto, olo on ollut koko lailla uupunut. Tänään nukuinkin iloisesti lähes 11.30:een! Onneksi äitini oli sanonut, ettei  missään tapauksessa meidän pidä lähteä äitienpäivänä ajamaan Lapualle - sen sijaan juttelimme kauan puhelimessa. Juuri äsken kotiuduimme sitten Samin äidin luota. Kiitos vain vielä hyvistä tarjoomuksista!

Ehkäpä elämä tästä alkaa normalisoitua. Perjantaina lähti matkaan kansallisen rahoituksen hakemus työ- ja elinkeinoministeriöön, nyt jäljellä "vain" osuutemme varsinaiseen hankehakemukseen. Työsuhde kestää vielä kaksi viikkoa. Olen toiveikas jatkosta, mutta katsotaan.

Joka tapauksessa: kaikille äideille kiitos siitä, että olette olemassa!

Otsikon vertausta tapasi eräs historian professorimme käyttää aikanaan yliopistossa kuvatessaan, miten eri lailla historiaa voi tutkia - se tuli mieleeni, kun tässä postauksessa käsittelen sekä lattiatasoa että lintuperspektiiviä.

Ensin sinne lattialle. Matot tulivat kotiin tänään. Hinta oli kamala, vaikka saimme alennusta. Matot ovat nykyään tosi kalliita! Ja sitten otin vielä huonon kuvan...

Heh, ideana oli yrittää ottaa samanlaisia kuvia kuin otin tyhjästä asunnosta - mutta eipä tästä nyt selvää saa. Siis käytävässä kirjahyllyä, sitten aukeaa aula ja sen takana on työhuone:


Makuuhuoneen kaihtimet ovat vakituisesti kiinni. Muutaman metrin päässä kun on talon uusi osa, ja periaatteessa asunnoista näkee toisiinsa. Vasemmalla "Ikoolan isun" piironki, joka on matkustanut mukanani jo muutamassa asunnossa.


Björkdalit olohuoneessa! Ovat ne ihania. Ja ihaninta on, että näihin voi ostaa lisäpaloja kattoon asti...


Oleskelunurkkaus. Vasemmalle jäävät kaksi Moona-sarjan kirjahyllyä ja senkki, jotka unohdin kuvata. Sohva on uusi, se viheliäinen jota miesväki kokosi viikko sitten monta tuntia...

Ihanat ikkunaverhot ovat tupaantuliaislahja Samin äidiltä. Ikkunoita kun on siis neljä, eikä meillä ollut yksiäkään useampikappaleisia verhoja... Matto on vielä kaupassa.


Huomatkaa myös lepotuolit. Ne on mumma ostanut äidille rustooksiksi eli kapioiksi, lunastettu 12.12.1954 Rautakorven puusepänliikkeestä Lapualta. Sarjaan kuuluu myös pöytä, neljä tuolia, keinutuoli, senkki ja vaatekaappi, mutta ne ovat äidillä.

Lepotuolit ovat kulkeneet mukanani jo pitkään. Ajanhammas oli tosin niitä järsinyt. Tässä kuva tuolista ennen:


Ja tässä jälkeen:

Työhuoneemme ei ole ihan niin sotkuinen kuin tästä kuvasta voisi päätellä. :) Tuonne nurkkaan ostetaan vielä Samin soitto- ym. tavaroille kaappi.


Yksi Björkdal sijoitettiin työhuoneeseen minun ammattikirjallisuuttani varten.


Ja keittiö on edelleen iso! :) Kummasti ne kaapit ja komero vain täyttyivät... Verhot jäivät vanhaan asuntoon (ongelmallista kun osa tavaroista muuttaa ja osa ei!), ne saamme joskus Lapualla käydessä.


Huomatkaa pöydällä Lapuan Sanomat - täytyyhän sitä pysyä asioista selvillä Jalasjärvelläkin! Ikkunalla kissakokoelmamme. Joulunalle on vitsi, sen kuuluu roikkua keittiön ikkunassa kesät talvet. :)


Kuvaan teille vielä joskus maisemiakin ikkunoistamme, mutta ne ovat oman postauksen arvoisia.

Viime viikon murresana merkitsee siis housujen tai hameen vyötäröä. "Pirä ny sitä tenavaa liiringistä kiinni jottei se putua klasista pihalle!"

Tämän viikon murresana on verbi

KOLLIKOORA.

Motto: Älkää ikinä muuttako. Me emme enää ikinä muuta. (Mukaelma Mary Marckin kirjasta Hyvästi Eeva!)

Meillä ei toimi netti vieläkään, vaikka VLP on säätänyt sinne ja tänne. Ajattelin siis hyväksikäyttää työpaikan nettiyhteyttä...

Muutto on ohi. Tavarat alkavat olla melkein paikoillaan. Mutta oli se kamalaa.

Kun tiistai-iltana menin töistä, pakkasin vaatteeni - onneksi. Menin nimittäin illalla seuroihin äidin ja isonveljen kanssa, ja siellä alkoi vatsaan sattua. Sitten alkoi tehdä pahaa. Kun pääsin kotiin, syöksyin sänkyyn. Jonkun ajan päästä syöksyin vessaan.

Tauti iski siis kolme päivää sen jälkeen, kun se oli iskenyt Samiin. Vietin yön pytyllä sanko sylissä, kun tavaraa tuli molemmista päistä. Välillä koetin torkkua sängyssä, vaikka pahoinvointi ei hellittänyt hetkeksikään. Oireet vatsakipuineen olivat kuin ruokamyrkytyksessä, mutta tiesin että tämä oli kulkutautia. Vesikään ei pysynyt sisällä ja olo oli niin kauhea, että kuolemaa uskoin tekeväni. Hädin tuskin toipunut Sami valvoi Jalasjärvellä kännykän päässä ja lähetti minulle lohduttavia viestejä.

Onneksi akuutti vaihe loppui joskus aamuyöstä, ja sain vähän torkuttua. Keskiviikon nukuin. En ollut käynyt kaupassa, joten isoveli pelasti minut tuomalla jaffaa, vissyä, gefilusjogurttia ja mustikkakeittoa. Purki samalla tietokonepöytäni, joten olen ollut keskiviikosta alkaen netitön. Ilmeisesti kuumeilin, koska olo oli varsin outo ja helpottui aina aspiriinilla.

Sami tuli iltapäivällä, pakkasi loput tavarani ja hoivasi minua. Pahoinvointi palasi illalla, mutta sain matkapahoinvointilääkkeen (!!) ja taas aspiriinin, ja niin nukuin vappuaamuun asti. (Että jos ken ihan tahallaan hankki itselleen vappuna vastaavan olon, niin multa olisi saanut taudin ilmaiseksi...)

Vappuaamuna yhdeksältä Sami alkoi kantaa tavaraa alaeteiseen. Hänen isänsä tuli kuorma-autolla kymmenen aikaan, ensin haettiin jotakin tavaraa kotikotoa ja sitten ruvettiin tyhjentämään minun asuntoani. Kantajajoukko vain oli kutistunut kovin pieneksi: minä kykenin hädin tuskin olemaan vähän aikaa jalkeilla, Samin äiti oli joutunut sairaalaan muutamaksi päiväksi, minun vanhemmistani kumpikaan ei pysty kantamaan, Samin isän polvi ei kestä rappuja...

...niin että isoveli ja Sami kantoivat omaisuuteni kahdestaan alas toisesta kerroksesta. Heistäkin Sami oli vielä puolikuntoinen. Työtä ei ainakaan helpottanut se paahtava kuumuus!!

Jälkikäteen on helppo olla viisas. Olisi pitänyt hommata enemmän kantoapua, kun ihmisellä on kasapäin serkkuja - olisi pitänyt järjestää muutto kahdelle päivälle. Minä olen aina aiemmin muuttanut kahtena päivänä, mutta se on johtunut siitä, että tuolloin karja vaati isän ja isonveljen navettaan tiettyyn aikaan iltapäivästä. Nyt kuvittelimme, että kaksi asuntoa lyödään yksiin päivässä. Voi sentään.

Viideltä iltapäivällä minun tavarani olivat kuormurissa ja lähdettiin kohti Jalasjärveä. Minä olin pelännyt, miten jaksan ajaa pikku fiestan uuteen kotiin, mutta jaksoin sentään. Siinähän on nostettu istuin ja jatketut polkimet, niin että se on normaalimittaiselle hiukan vaarallinen ajopeli.

Perillä oltiin kuudelta. Minä yritin kantaa jotakin kevyttä toiseen kerrokseen, mutta muutaman kerran rappuamisen jälkeen totesin olevani liian nuori kuolemaan ja kaaduin makuuhuoneen nurkkaan levittämälleni vieraspatjalle. Oli painajaismaista maata siellä ja katsoa, miten oven ohi kulkivat vuorotellen isoveli ja Sami laatikoita kantaen. Kun eivät ne loppuneet!!

Kuorma oli purettu iltakymmeneltä. Sitten lähdettiin Samin asunnolle. Olimme vakuuttaneet, ettei siellä ollut paljon tavaraa - eikä ollutkaan minun roinamäärääni verrattuna - mutta kun oli jo pimeä ja esim. ei näkynyt, että laatikkopinon alla oli sohva, Samin isä parahti "voi taivas!" ja isoveli "mä lähden karkuun!"

Lopulta päätettiin, että kuorma-autolla viedään huonekalut ja laatikot haetaan myöhemmin. Samin luota kun tuli mm. meidän sänkymme ja kahvinkeitin, joita välttämättä tarvittiin, ja kuorma-auto ei arjen koittaessa enää ehtisi olla meidän käytössämme. Puoliltaöin miesväki hinasi pyykkikonetta kolmannesta kerroksesta alas, kärryillä tosin, mutta silti. Yksi rapun asukas oli kuulemma tullut vappubileistä juuri silloin...

Puolenyön jälkeen ajoimme takaisin uuteen kotiin. "Keinuu juhlallisesti", huomautin, kun kuorma-auto huojahteli edellämme katujen hidastetöyssyjen yli. "On tämä meidän touhu aika juhlallista muutenkin", Sami tokaisi.

Puoli kahdelta tavarat olivat sisällä. Samin isä häipyi saman tien tyhjäämään kuorma-autosta ylimääräisiä ja lastaamaan sinne kuuluvaa tavaraa, jotta ehtisi viideltä lähteä palauttamaan autoa työpaikalleen...

Järkikulta oli ollut mukana siinä, että olimme etsineet valmiiksi astioita sekä lakanat itsellemme ja isonveljen vieraspatjalle. Puoli kolmelta nukkumaan.

Aamulla käyntiinlähtö vähän tihkaisi. Ja kaikki muukin. Isoveli ja Sami kasasivat monta tuntia uutta sohvaamme, jossa tietysti oli virheelliset kokoamisohjeet. Olohuoneen lampun laittamisessa meni kauan, kun johdotukset olivat oudot. Kaikki mahdollinen vastusti. Minä tyhjensin astialaatikoita keittiössä, tulin välillä pahoinvoivaksi ja makasin, sitten yritin taas tehdä töitä. Kävimme syömässä ABC:llä ja sieltä kävellessä hirmuisessa kuumuudessa ajattelin pyörtyväni (minä en syönyt kuin jogurttia ja piimää, poikien lihakastikkeen hajukin teki huonoa).

Isoveli oli meillä lopulta lauantai-iltapäivään asti. Silloin oli sohva kasassa, lamput katossa, tietokonepöydät koottuina, pyykkikone lyönnissä ja palovaroittimet paikoillaan. Sekä haettu Samin luota loput tavarat henkilöautoilla. Sunnuntaina kävimme tekemässä siellä loppusiivouksen, oman asuntoni siivous odottaa vielä.

Eilen saimme tilaamamme Björkdalin hyllyt. Niiden kasaaminen onneksi oli kohtuullisen helppoa - ei työkaluja - joskin elementtien "loksauttaminen" paikalleen vei välillä aikaa. Mutta hyllyt ovat ihanat, ja täynnä kirjoja! Eli saimme olohuoneen läjän sulamaan. Makuuhuonetta saimme tyhjäksi jo viikonloppuna, kun vaatteet saatiin kaappeihin. Nyt vielä keittiön ovensuussa on läjä, jonka kimppuun aion käydä tänä iltana.

Nyt olen terve - söin kiinteää ruokaa ensimmäisen kerran lauantai-iltana, siihen asti elin vissyllä ja mustikkakeitolla. Tosin vasen polvi (joka on virheasennossa viimeisten murtumien jälkeen) on turvoksissa ja kipeä jatkuvasta kiipeilystä, ja oikeassa jalkaterässä lienee jonkin sortin jännetupentulehdus, kun natisee. Mutta saan onneksi olla töissä lepäämässä! :)

Uusi koti on ihana, siitä enemmän sitten kun ja jos joskus pääsen kotoa nettiin... Silloin saatte myöskin kuvia.

Viime viikon murresana oli omiaan kuvaamaan tämän kevään kelejä. Flossakko on varsin onomatopoeettinen eli ääntämyksellään kuvaava sana: se nimittäin tarkoittaa juuri sellaista karmeaa märkää sohjoa, jota viime viikkoina on koettu. Siitähän kuuluu "floosh floosh" kun kävelee. "Kyll'oli kauhia flossakko, aivan on pultut märiät."

Tämän viikon murresana on substantiivi

LIIRINKI.